Tässä blogipostauksessa Vois-tutkimushankkeen tutkijat kertovat tutkimuksestaan, jossa on selvitetty keskustelunanalyysin menetelmin, miten Klubitalojen henkilökuntajäsenet ottavat vastaan kuntoutujajäsenten ehdotuksia ja mitä heidän toimintansa saa aikaan vuorovaikutustilanteessa.
Jokainen tietää, miltä se tuntuu. Esität keskustelukumppaneillesi idean ja kadut saman tien tehneesi näin. Useinkaan syynä ei ole pelkästään se, että lausuessasi idean ääneen, tulet itse sen sisällön suhteen katumapäälle. Lisäksi, tai kenties ennen kaikkea, katumuksen tuntemuksia aiheuttavat keskustelukumppaniesi hienovaraiset reaktiot, jotka viestittävät sinulle, että ideasi on jollakin tavoin ongelmallinen, typerä, tylsä tai epärealistinen. Kukaan ei ehkä suoranaisesti sano sinulle mitään ikävää, mutta jollakin tavalla vain vaistoat tilanteen.
Päinvastaisia kokemuksiakin voi olla. Joskus kun olet esittänyt ehdotuksen, saattaa tulla tunne, että juuri tämä oli sellainen asia, jonka jonkun piti tässä tilanteessa esittää. Kyseessä oli oikea sana oikeaan aikaan. Ehdotuksesi vie yhteisessä keskustelussa asioita eteenpäin ja sinulle tulee tunne, että olet ollut vahvasti osallisena siihen, mihin lopputulokseen keskustelussa päädytään. Tätä osallistuminen voi parhaimmillaan olla. Sitä, että ehdotuksesi otetaan keskustelussa ”vakavasti”.
Klubitalolla tehdään päätökset yhdessä.
Vuorovaikutustutkimuksen näkökulmasta ei kuitenkaan ole itsestään selvää, mitä vuorovaikutuksessa tarkalleen ottaen tapahtuu silloin, kun jonkun ehdotukseen suhtaudutaan vakavasti. Sanovatko muut ehdottajalle tällöin jotain erityistä, ja jos sanovat, mitä vuorovaikutuksessa tapahtuu tämän jälkeen? Erityisesti monen hengen keskusteluissa kysymys on monisyinen. Kuinka monen ryhmäläisen on otettava positiivisella tavalla kantaa ehdotukseen, jotta sen voisi ajatella olevan koko ryhmän mielestä toteuttamiskelpoinen? Kuitenkin vielä tätäkin hankalampi kysymys on: mitä ryhmäläisten tulisi tarkalleen ottaen sanoa ja tehdä, jotta ehdottajalle tulisi tunne siitä, että hänen esittämänsä idea oli kaikin puolin tarkoituksenmukaista ottaa ryhmän yhteisen keskustelun kohteeksi?
Klubitalojen toiminnassa suositaan ryhmäkeskusteluissa tapahtuvaa yhteistä päätöksentekoa. Yhteisön henkilökuntajäsenet kantavatkin näin ollen erityisen suurta huolta ja vastuuta siitä, että kuntoutujajäsenten näkemykset, ideat ja ehdotukset tulevat kuulluiksi yhteisiä päätöksiä tehtäessä. Keskeinen tavoite on toimia tavoilla, jotka mahdollistavat yhteisön henkilökunta- ja kuntoutujajäsenten aidon tasa-arvoisuuden toteutumisen. Tämä pitää sisällään ajatuksen siitä, että henkilökuntajäsenet ottavat kuntoutujajäsenten ehdotukset aina juuri niin vakavasti kuin ne on kulloinkin tarkoitettu.
Omassa tutkimushankkeessamme selvitimme keskustelunanalyysin menetelmin, kuinka Klubitalojen henkilökuntajäsenet ottavat vastaan kuntoutujajäsenten ehdotuksia ja mitä heidän toimintansa saa aikaan ryhmävuorovaikutustilanteen välitöntä jatkoa ajatellen. Millaiset henkilökuntajäsenten vastausvuorot edesauttavat kuntoutujajäsenen ehdotuksen rakentavaa käsittelyä ryhmässä?
Aineistomme henkilökuntajäsenten toimintaa leimasi jatkuva tasapainottelu yhtäältä yksittäisten kuntoutujajäsenten rohkaisemisen ja toisaalta koko ryhmän osallistumisen välillä. Nämä kaksi tavoitetta näyttivät ajautuvan ristiriitaan tilanteissa, joissa kuntoutujajäsen teki ehdotuksen. Jos henkilökuntajäsen ilmaisi rohkaisevaa samanmielisyyttä ehdottajan kanssa, muut ryhmäläiset näyttivät käsittelevän ehdotusta jo päätettynä asiana, eivätkä enää osallistuneet keskusteluun. Toisaalta jos samanmielisyyttä ei ilmaistu, vaan henkilökuntajäsen pyrki ylläpitämään kyselevää ja pohtivaa asennetta ehdotettuun asiaan nähden, ehdottaja joutui helposti ideansa suhteen altavastaajaksi, eivätkä muut ryhmäläiset sen koommin yhtyneet aihetta käsittelevään keskusteluun.
Aineistossamme oli kuitenkin tilanteita, joissa ohjaajat toimivat jokseenkin yllättävällä tavalla. He osoittivat innostuvansa kuntoutujajäsenen ehdottamasta ideasta siinä määrin, että rupesivat itse esittämään kuntoutujajäsenen ehdotuksen pohjalta uusia ideoita. Näissä tilanteissa henkilökuntajäsenet toisin sanoen ottivat joitakin osia kuntoutujajäsenten ehdotuksista ikään kuin ”omiin nimiinsä”. Kuitenkin sen sijaan, että kuntoutujajäsenet olisivat tällaisissa tilanteissa vetäytyneet yhteisestä keskustelusta, vuorovaikutuksen jatko osoittautui päinvastaiseksi. Kuntoutujajäsenet ottivat henkilökuntajäsenten (jatko)ehdotuksiin kantaa tavoilla, joiden myötä ryhmäkeskustelussa syntyneet päätökset rakentuivat aidosti yhteisiksi.
Usein ihmisiä kehotetaan osoittamaan toisiaan kohtaan kiinnostusta siten, että esimerkiksi vuorovaikutuskumppanin ideaan vastataan tekemällä tätä koskevia tarkentavia kysymyksiä. Tutkimuksemme valossa on kuitenkin ilmeistä, että etenkin ryhmäkeskusteluissa tällainen sinänsä kohtelias lähestymistapa ei parhaalla mahdollisella tavalla edesauta koko ryhmän osallistumista. Ja vaikka ehdotusten omakohtainen pohtiminen ja paranteleminen saattaisi päällisin puolin tuntua itsekkäältä toiminnalta, aineistomme pohjalta seuraukset näyttäisivät olevan ennen kaikkea yhteistä keskustelua ylläpitäviä. Tällä tavoin ehdottajan rooliin yhtyessään henkilökuntajäsenet nimenomaan osoittavat ottavansa kuntoutujajäsenten ehdotukset vakavasti ja kutsuvat myös muita ryhmäläisiä tekemään samoin. Yhteinen innostus ei tunne rajoja.
Tämä blogiteksti pohjautuu Suomen Akatemian ja Helsingin yliopiston rahoittamaan tutkimukseen, joka on julkaistu englanniksi seuraavin viitetiedoin:
Stevanovic, Melisa; Lindholm, Camilla; Valkeapää, Taina; Valkia, Kaisa, & Weiste, Elina (2020). Taking a proposal seriously: Orientations to agenda and agency in support workers’ responses to client proposals. In Camilla Lindholm, Melisa Stevanovic & Elina Weiste (eds.), Joint decision making in mental health: An interactional approach (pp. 141–164). Basingstoke, UK: Palgrave Macmillan. https://doi.org/10.1007/978-3-030-43531-8_6