Oman lapsen masennus oli uuvuttaa itsenikin

Masennus on yleistä. Joka viides suomalainen sairastuu elämänsä aikana masennukseen: masennus siis koskettaa tavalla tai toisella lähes jokaista perhettä. Tässä blogipostauksessa Vates-säätiön Marianne Pentikäinen kertoo mietteitään masennuksesta ja miltä oman lapsen masennus tuntuu.

Masentuminen tuntuu olevan jonkinlainen muoti-ilmiö varsinkin julkisuuden henkilöiden parissa. Yhtenä päivänä lööpeissä lukee, että herra tai neiti x on masentunut ja seuraavassa, että kaikki on taas ihan ok. He tuntuvatkin olevan aivan superihmisiä – masennus katoaa täysin ja ollaan ihan terveitä jo muutaman viikon kuluttua. Tuleekin mieleen, onko kyse oikeasti masennuksesta vai normaalista mielialan vaihtelusta? Tosin poikkeuksiakin on, mutta he eivät pidä meteliä itsestään vaan asia tulee julki vasta vuosien kuluttua.

Mikä meitä masentaa?

WHO:n mukaan masennus on noussut maailman suurimmaksi yksittäiseksi sairaustaakan aiheuttajaksi. Masennuksen takia ennenaikaisesti eläkkeellä jäävien lukumäärä nousee huimaa vauhtia. Masennus voi aiheuttaa täydellistä toimintakyvyn puutetta – on mahdotonta päästä aamulla sängystä ylös ja kaikki tuntuu vaikealta. Ei yksinkertaisesti jaksa eikä nauti mistään niin kuin ennen.

Syitä masennukseen on löydetty useita, mm. pitkäaikainen stressi, yksinäisyys, traumaattinen kokemus, hierarkiaan liittyvä konflikti, suru, hylkäys rakkaussuhteessa, synnytys, vuodenaika. Minusta tuntuu, että nyky-yhteiskunnassa kaikki on jonkinlaista suorittamista, niin työnteko, äitiys kuin ihmissuhteetkin. Täytyy pusertaa itsensä tietynlaiseen muottiin ja jos se ei onnistu, on epäonnistunut. Onneksi moni uskaltaa hakea apua eikä jää yksin. Olisikin hyvä miettiä, poltammeko itsemme loppuun, kun omat odotukset ovat liian suuret.

Ensimmäiset ruuhkavuodet ovat, kun lapset ovat pieniä. Haluaisi olla kotona, mutta on pakko käydä töissä ja elämä pyörii kodin, lasten hoitopaikan ja työn välistä ympyrää. Toiset ruuhkavuodet tulevat sitten ehkä yllättäen, kun omat lapset on jo lentäneet pesästä ja ajattelee, että nyt on aikaa elää itselle. Tässä vaiheessa omat vanhemmat alkavat ikääntyä ja huoli heidän pärjäämisestään kotona alkaa nostaa päätään. Pitää vielä olla töissä, hoitaa lapsenlapsia ja ikääntyneitä vanhempia ja parisuhdettakin. Oravanpyörä on valmis. Miten jakaa itsensä kahteen tai kolmeen paikkaan yhtä aikaa? Jos ei uuvu, niin ainakin huono omatunto on seurana ja huoli. Tästä on itsellä omakohtaista kokemusta.

Lapsen masennus pysäytti

Nuorin poikani sairastui masennukseen parikymppisenä. En tajunnut, mistä on kyse. Ihmettelin kyllä hänellä käydessäni asunnon sekaisuutta, ja miksi hän on välttelevä ja vähän ”oudon” oloinen, ei oma iloinen itsensä. Täydellinen toimintakyvyn lamautuminen johti asunnon, auton ja luottotietojen menetykseen ja melkein itsemurhaan. Myös pojan parisuhde kariutui. Mutta onneksi havahduimme ajoissa, ja tilanne selvisi viime hetkellä. Maa kyllä petti omien jalkojen alta tuolloin. Syytökset, miksen ollut huomannut mitään, pyörivät päässä. Tuntui, ettei jaksa, mutta pakko oli. Purin oman pahanoloni pojan asunnon tyhjennykseen ja siivoamiseen.

Marianne katsoo eteenpäin, niin että me näemme hänestä vain sivuprofiilin. Pöydällä on kukkia, seinällä tummasävyinen taulu.

Masennus koskettaa paitsi masentunutta itseään, myös läheisiä. Kuva: Marianne Pentikäinen

Avun hakeminen oli helppoa, kun tiesi, minne ottaa yhteyttä – kiitos monivuotisen työkokemuksen Vatesissa. Mutta jos tietoa ei olisi ollut, olisi ollut aika heikoilla. Onneksi kotipaikkakunnalla oli mielenterveyden matalan kynnyksen yksikkö, minne sai mennä ilman ajanvarausta. Sieltä hänet ohjattiin välittömästi eteenpäin. Nuorelleni oli silmiä avaava kokemus istua siellä vuoroaan odottamassa. Pikkuhiljaa elämä alkoi taas kantaa, lääkityksen ja terapian voimin tosin, mutta kuitenkin. Nyt hänellä on oma asunto, uusi ammatti, hyvä työpaikka, hän ei tarvitse enää lääkitystä ja on kahden ihanan pikkutytön isä. Ennen kaikkea hän tietää, mistä hakea apua, jos alkaa ahdistaa ja masennus alkaa nostaa päätään. Useamman vuoden tuo kuntoutumisprosessi vei, mutta se kannatti.

Toivonkin, että pitäisimme huolta läheisistämme ja kysyisimme aika ajoin, onko kaikki hyvin.

Kirjoittaja: Marianne Pentikäinen, työsuojeluvaltuutettu, johdon sihteeri, viestintä, Vates-säätiö.