Resilienssistä, yksilöstä ja yhteisöstä

Miten resilienssi näkyy arjessa? Tässä blogipostauksessa Imatran Klubitalon työvalmentaja Jukka jakaa kesäisen aamun pohdintojaan.

”Heräsin tänä aamuna ukkosen jymyyn. Menin parvekkeelle seuraamaan luonnonvoimien myllerrystä. Salamat välähtelivät tummissa pilvissä, vesisade toi luonnolle kaivattua virkistystä hellepäivien jäljiltä. Samaan aikaan taivaanrannassa pilvien välissä näkyi suuri kaistale sinistä taivasta, ja nouseva aurinko soi lämmittäviä säteitään pilvien raosta.

Katsellessani maisemaa, huomasin katonreunassa seittinsä varassa roikkuvan pienen hämähäkin. Se rakensi seittiään, välittämättä vesisateesta, ukkosen jyrinästä, salamoiden välkkeestä, tuulen riepotuksesta. Tuota näkymää katsoessani tunsin kunnioitusta luontoa kohtaan, nähden samalla sen pienuuden ja suuruuden. Seurasin pienen hämähäkin sinnikkyyttä, joka näkyi minulle rohkeutena, periksiantamattomuutena.

”Huomasin miettiväni ihmisluontoa. Miten rohkeus, sinnikkyys ja periksiantamattomuus näkyvät omassa toiminnassamme?”

Huomasin miettiväni ihmisluontoa. Miten rohkeus, sinnikkyys ja periksiantamattomuus näkyvät omassa toiminnassamme; suomalainen sisu puhtaimmillaan. Sisukkuuteen liitetään yksin puurtaminen; ihannemielikuva Koskelan Jussista suolla, kuokan kanssa, edeten vaikka läpi harmaan kiven. Humoristisemmalla sävyllä sama periksiantamattomuus on tuotu esiin Kummelissa, Kinnulan veljesten todetessa tilanteesta huolimatta ”ei tartte auttaa!” Pitäisikö tuota sankarimallia edelleen tietoisesti muokata? Hyväksyä se, että emme pärjää vain yksin, vaan tarvitsemme toisiamme?

Olen opintojeni tiimoilta tutustunut enemmän käsitteeseen ”resilienssi”. Näin äkkiseltään se tuntuu jälleen muodikkaalta ilmaisulta, joka asettaa tavalliselle ihmiselle paineita täyttää jokin ulkopuolelta hänelle asetettu odotus; lifestyle-lehtien julkaistaessa listoja tyyliin ”näillä keinoin resilientiksi”.

Ei kuitenkaan jäädä ennakkoluuloisesti kiinni vierasperäiseen sanaan, vaan nähdään käsitteessä kaikki se hyvä, mitä se sisällään pitää. Tiukkaan pähkinänkuoreen puristettuna resilienssi on psyykkistä selviytymiskykyä ja joustavuutta, ollen olennainen osa mielenterveyttä. Se on henkilökohtainen ominaisuus, jota voimme kukin kehittää. Tässä kohtaa haluan erityisesti nostaa esiin yhteisön merkityksen resilienssissä. Kyseessä ei ole sisun kaltainen ominaisuus, jossa pyritään yksin selviämään elämän haasteiden edessä. Resilienssissä olennaista on rohkeus ottaa vastaan sekä myös tarjota tukea toiselle, vuorovaikutuksessa. 

”Resilienssissä olennaista on rohkeus ottaa vastaan sekä myös tarjota tukea toiselle, vuorovaikutuksessa.”

Käsitteisiin kun pääsimme, lainaan hieman psykologi Ville Ojasta, joka kuvaa ihmislajia termillä ”kollektiivinen kekonisäkäs”. Emme ole yksittäisiä hämähäkkejä, jotka sisukkaasti vain yksin rakentavat verkkojaan. Olemme pikemminkin muurahaisia, yhteisöllinen laji. Elämme jatkuvassa vuorovaikutuksessa ”suuressa keossamme”, jossa tarvitsemme toinen toistamme, ollen kollektiivisia kekonisäkkäitä.

Tästä on luonteva siirtyä pienen aasinsillan kautta Klubitalojen muodostamiin yhteisöihin, pieniin kekoihin. Vertaistuellisuus luo luontevan pohjan yhteisöllisen resilienssin toteutumiseen Klubitaloilla. Tuemme toisiamme, tunnemme vastuuta toinen toisistamme, selviydymme yhdessä haasteista, ylläpidämme toistemme resilienssiä omamme ohella. Ja riittää, että vain osallistumme Klubitalon toimintaan, yhteisön rakentuessa siihen kuuluvista yksilöistä, niistä ihmissuhteista, joita välillemme rakentuu. Sanahirvitys ”resilienssi” toteutuu siinä ohessa – ilman, että sitä tarvitsee tietoisesti enempää rakentaa.

”Vertaistuellisuus luo luontevan pohjan yhteisöllisen resilienssin toteutumiseen Klubitaloilla. Resilienssi toteutuu siinä ohessa – ilman, että sitä tarvitsee tietoisesti enempää rakentaa.”

Aamuisen salamoinnin, luonnon ihmettelyn ja hämähäkin yksinäisen puurtamisen kautta päädyin tähän päätelmään: Meidän on hyvä muistaa välillä jättää kuokka naulaan, ja tarttua kiinni apuun ojentuneesta kädestä. Tai ojentaa oma kätemme auttamaan.”

Kirjoittajana:

Jukka P.

Työvalmentaja, Imatran Klubitalo